Äidiksi yllättäen

(valmistunut 2009)

”Mä oon tehnyt jotain todella tyhmää”, Sandra parahti. Hän istui ystävänsä Ninan kanssa lähes tyhjässä kahvilassa sunnuntai-iltapäivällä. Oli kesäkuun 15. päivä ja suurin osa suomalaisista oli vasta palaamassa mökkireissuiltaan. Sandra ja Nina olivat molemmat olleet töissä koko viikonlopun ja halusivat nyt hieman levähtää kiireisen viikonlopun päätteeksi. Nina työskenteli S-marketin kassalla ja oli myynyt viikonlopuksi kaupunkiin jääville ihmisille alkoholijuomia enemmän kuin ruokatarvikkeita. Sandra puolestaan ansaitsi elantoaan baarimikkona ja oli ollut viime yön töissä myymässä samaa tavaraa kuin ystävänsä.
”Mitä muka”, Nina hymähti. Hänen ystävänsä oli välillä liiankin järkevä ja mietti aina tekojensa seuraukset ennen kuin teki mitään. Nina oli monesti kehottanut ystäväänsä tarttumaan hetkeen, mutta Sandra ei uskaltanut. Hän oli sitä mieltä, että kun hän punnitsi tarkoin tekemisiensä seuraukset, hän voisi parhaiten seistä sanojensa takana eikä tekisi tyhmiä virheitä. Yleensä, jos Sandra väitti tehneensä jotain tyhmää, oli se muille lähes normaalia. Sandra pyöritteli lusikkaa jääteessä ja keräsi rohkeutta tunnustaa typeryytensä.

”Muistatko sun viime kuun synttäribileet”, Sandra aloitti kierrellen. Ninan nyökkäsi ja odotti mielenkiinnolla jatkoa. Sandra oli kuukausi sitten ollut todella stressaantunut töidensä takia ja juonut enemmän kuin yleensä. Sitäköhän Sandra häpesi? Sillä yleensä alkoholinkin kanssa tämä osasi käyttäytyä järkevästi. Syvään huokaisten Sandra pujotti sormensa paksuihin, tummanruskeisiin hiuksiinsa.
”Muistat myös, miten humalassa olin. Tutustuin siinä sitten pariin mieheen ja taisin suudellakin kolmea eri tyyppiä”, Sandra totesi ja joi teensä loppuun.
”Sitä nyt sattuu kaikille. Älä suotta stressaa”, Nina lohdutti ystäväänsä. Aivan kuin kolmen eri miehen suuteleminen olisi maailman loppu.
”Älähän vielä sano mitään. Tämä pahenee”, Sandra totesi ja nojasi tuolissaan taaksepäin.
”Eikä sekään haittaa, jos et muista kenenkään nimiä. Se on elämää ja sitä voi sattua kenelle-” ” Mä olen raskaana”, Sandra keskeytti. Ninalta jäi lause kesken ja hän jäi tuijottamaan ystäväänsä. Hän oli pitkään hiljaa, sillä ei tiennyt lainkaan, mitä sanoisi seuraavaksi.
”Kenelle”, hän lopulta sai sanottua.
”En tiedä..muista”, ystävä totesi huolestuneena.
”Olet sä aikamoinen”, Nina lopulta naurahti. ”Aiotko pitää sen?” Sandra vaikeni pitkäksi aikaa ja jäi tuijottamaan kahvilan ikkunasta ulos kaukaisuuteen.
”En tiedä. Toisaalta haluaisin, mutta toisaalta en uskalla”, hän lopulta sanoi.
”Tietysti, jos isällä on hyvät geenit, voisit pitääkin”, Nina virnisti.
”Haha! Ensin pitäisi selvittää, kuka isä on”, Sandra totesi kuivasti. ”Sitä paitsi, en ees oo varma, että haluan olla isän kanssa missään tekemisissä enää. Eikä hän varmasti minun kanssani. En muuten aio kertoa isälle, vaikka saisinkin selville, kuka hän on.”
”Ymmärrän. Mut voitaisiinhan me koettaa selvittää, kuka isä on, tutustuisit häneen ja selvittäisit miehen geenit”, Nina ehdotti hymyillen. ”Muistatko miehestä mitään?”
”Hän oli minua pidempi… Muistaakseni hänellä oli parta ja jumalainen kroppa”, Sandra naurahti. Nina revähti nauruun ja sai muutamat ihmiset naapuripöydistä mulkoilemaan heitä. Rauhoituttuaan hän kuivasi silmänsä ja mietti hetken.
”Mieleeni tulee vain yksi söpöläinen”, Nina hymyili pirullisesti. Sandra kohotti kulmiaan.
”Sebastian Saarinen”, Nina vastasi, ”palomies.” Sandrakin hymyili lopulta.
”Kerro lisää.”
”Mukava mies, aika vakaa ja tasainen. Ei kyllä yleensä sekoile naisten kanssa, mutta aika moni muukin oli stressaantunut ja humalassa. Ehkä sä voisit tutustua häneen”, Ninan totesi mietteliäänä.
”’Hei, mä olen Sandra, me naitiin kuukausi sitten ja nyt oon raskaana’”, Sandra naurahti. Nina mietti hetken ja pudisti sitten päätään.
”Joo, täytyy keksiä jotain muuta. Jos mä järkkäisin teille sokkotreffit”, Nina ehdotti.
”Sokkotreffit on aina niin… miten sen nyt sanoisi”, Sandra kierteli.
”Miten muuten ajattelit sit tutustua tähän mieheen”, Nina tiedusteli, kun he poistuivat kahvilasta.
”Voi helvattu. Järjestä sitten ne pirun treffit”, ystävä huokaisi syvään.
”Loistavaa, ilmoittelen sulle”, Nina huikkasi ja poistui omalle autolleen. Sandra hyppäsi bussiin ja päätti miettiä tänä iltana asioita. Mitä tekisi vauvan kanssa ja mitä tekisin miehen kanssa. Mitä hänen loistavalle harkintakyvylleen oli tapahtunut? Tässä taas nähtiin, että aina pitäisi ajatella ensin ja toimia vasta sitten. Jälleen kerran tuli todistettua, että harkintakyvystä oli vain hyötyä, niin kauan kun sitä oli.

Viikkoa myöhemmin Sandra odotteli treffiseuralaistaan ravintola Tassoksen edessä. Pian paikalle ilmestyi punertavanruskeahiuksinen komistus, jolla oli hurja parta. Sandra oli ihan varma, että parta olisi ollut lyhyempi, mutta ehtihän parta kasvaa kuukaudessa ja olihan hän ollut aika hyvässä humalassa, joten arviointikyky oli aika heikko. Miehellä oli lämpimän ruskeat silmät ja hän oli Sandraa viitisentoista senttiä pidempi. He esittäytyivät ja menivät ravintolaan. Sandra muisti olla tilaamatta alkoholia ja juttu alkoi luistaa pian. Sebastian oli kohtelias, mukava ja rauhallinen mies, ehkä liiankin rauhallinen. Sandra epäili sen johtuvan vain jännityksestä.
Treffit kestivät usean tunnin ja Sandra sai huomata, että Sebastian oli mukavaa seuraa. Edelleen häntä tosin vaivasi, että mies oli liian mukava.

Treffejä seuraavana aamuna Nina soitti ja Sandra kertoi suurpiirteisesti, miten oli sujunut. Hän myös kertoi, että he tapaisivat pian uudelleen.
”Ehkä säkin olet löytänyt elämäsi miehen”, Nina tapansa mukaan innostui.
”Älä nyt taas aloita”, Sandra totesi jo ties monennenko kerran. He juttelivat vielä hetken ja Sandra lupasi pitää Ninan ajan tasalla. Sandra oli jo päättänyt pitää lapsen, sillä hänestä tuntui väärältä riistää toisen ihmisen henki. Hänellä oli jopa rahaakin sen verran, että selviäisi ensimmäiset kolme vuotta hyvin pienemmälläkin palkalla. Rankkaa siitä tulisi, mutta hänen vanhempansa varmasti auttaisivat ja ehkä veljestäkin voisi olla jotain hyötyä. Sandra oli jo vaihtamassa työpaikkaa, sillä hän ei voisi enää valvoa öitä. Hän oli jo nyt yövuoron jälkeen kuolemanväsynyt. Hän oli päättänyt, että kun hän olisi toisella kuulla, hän kertoisi Sebastianille. Pakkohan hänen oli kertoa, ei siitä mihinkään päässyt. Häntä hieman ahdisti ajatus. Hieman oli oikeastaan liian lievä ilmaisu hänen pelolleen siitä, miten mies reagoisi. Mitä vain voisi tapahtua.

Sandra ehti kuitenkin kolmannelle kuulle ennen kuin sai rohkeutta kertoa asiasta. He istuivat Sebastianin luona sohvalla ja joivat mehua. Molemmat olivat kovin vakavia.
”Sinullakin on selvästi jotain asiaa, mutta aloitanko minä”, Sebastian tiedusteli. Sandra nyökkäsi. Mikä vain vielä lykkäisi kertomista, olisi tervetullutta.
”En tiedä, miten tämän sanoisin, joten sanon suoraan. Olen sitä mieltä, ettei meidän juttu toimi”, Sebastian totesi. Sandra katseli miestä hiljaa huokaisten.
”Olen samaa mieltä”, hän vastasi.
”Oletko? Hyvä, sillä pelkäsin, että olet täysin rakastunut minuun”, Sebastian virnisti. Sandra naurahti.
”Oliko sinulla jotain muuta mielessäsi”, Sebastian tiedusteli. Sandran oli tehnyt mieli vastata kieltävästi, mutta miehen täytyi saada tietää, vaikka heillä ei yhteistä tulevaisuutta ollutkaan.
”Haluaisin sanoa, että ei, mutta pakko minun on kertoa”, Sandra lopulta sanoi. Sebastian kurtisti kulmiaan kummissaan.
”Olen raskaana”, Sandra töksäytti. ”Ja sinä olet isä.”
”Ei se ole mahdollista”, Sebastian totesi.
”Kyllä on. Kolme kuukautta sitten Ninan synttärijuhlissa olimme kännissä ja päädyimme sänkyyn”, Sandra selosti. Sebastian pudisti päätään.
”Tarkoitin, että se ei ole biologisesti mahdollista. En voi saada lapsia”, Sebastian vastasi. Sandra järkyttyi eikä tiennyt, mitä sanoa. Isä ei siis ollutkaan Sebastian.
”Mutta…Mitä…Kuka…”, hän änkytti.
”Varmaan kuka tahansa niistä juhlista”, Sebastian huomautti.
”Mutta muistan selkeästi, että miehellä oli parta ja Nina oli varma, että se olet sinä”, Sandra selitti.
”Juhlissa oli kaksi muutakin partasuuta”, Sebastian naurahti. ”Kannattaisiko käyttää vähemmän alkoholia vastaisuudessa?”
”Käännä nyt veistä haavassa”, Sandra parahti ja selosti Sebastianille, miten aina harkitsi tarkkaan mitä sanoi tai teki välttääkseen juuri tämäntapaiset mokailut.
”Siinä tapauksessa, lapsi on varmasti hyvä seikkailu sinulle. Opit, ettei aina voi olla järkevä ja jäädä ajattelemaan. Joskus pitää vain toimia”, Sebastian sanoi.
”Sanoit, että juhlissa oli kaksi muutakin”, Sandra muistutti. Sebastian virnisti.
”Olipa hyvinkin. Ja osaanpa jo arvata, kumpi heistä on isä.”
”Kerro toki mullekin”, Sandra kehotti, ”Ja miten niin voit olla varma, kumpi heistä on isä?”
”Koska toinen on homo.” Sandra ei keksinyt mitään sanottavaa, nyökkäsi vain.
”Tosin eipä tämä toinenkaan mikään ihanteellinen isäehdokas taida olla. Enpä usko, että hänestä on leikkimään perhettä kanssasi”, Sebastian totesi leukaansa hieroen.
”En mä mitään isää olekaan etsimässä. Mun puolesta se mies voi pysyä omassa elämässään ihan vapaasti, mutta kerron hänelle, jos koen sen aiheelliseksi”, Sandra selosti.
”Luulen, että on paras kertoa joka tapauksessa, koska isä tavallaan kuuluu tuttavapiiriisi. Olkoonkin, että Ninan kautta. Jos jätät nyt kertomatta, olen varma, että se tulee kostautumaan myöhemmin”, Sebastian sanoi. Sandra ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta tiesi miehen olevan oikeassa.
”Kuka se isä sitten on”, Sandra tiedusteli uudelleen.
”Tietysti täytyy häneltä varmistaa, että hänkin on paneskellut niissä juhlissa. Voihan sun muistisi pettää parrankin kohdalla”, Sebastian totesi. Hän vilkaisi kelloaan ja oli mietteliään näköinen.
”Kyseinen henkilö on muuten töissä tällä hetkellä. Voisimme mennä moikkaamaan”, hän ehdotti. Sandra katsoi Sebastiania hieman epäillen.
”Kun näet hänet, ehkä muistisi palaa”, Sebastian lisäsi. Sandra nyökkäsi. Siinä oli järkeä. He lähtivät reissuun Sebastianin ruskealla Volvolla. Ajomatkan aikana Sebastian selitti, että isäehdokas vietti kiireistä elämää. Miehellä oli hengenpelastajan työn lisäksi valmistautuminen poliisikoulun pääsykokeisiin. Mies käytti suurimman osan ajastaan urheilemiseen parantaakseen kuntoaan ja lukemalla pääsykokeissa testattavia aineita.
”Ihan sama. En edelleenkään ole etsimässä poikaystävää”, Sandra lopulta totesi kyllästyneesti. Sebastian pysäköi auton puiden varjoon ja he nousivat autosta kuumaan kesäkuun iltapäivään. Tänään oli ympäri Suomea rikottu lämpöennätyksiä ja Sammonlahden uimaranta oli tupaten täynnä. Sebastian johdatti Sandran puiden lomitse hiekkarannalle ja osoitti vihreäshortsista miestä rannan keskeisimmällä paikalla.
”Isäehdokkaasi”, Sebastian totesi. Sandra katseli naisten piirittämää miestä. Miehen lihaksikas vartalo oli tasaisen ruskettunut, hiukset oli ajettu sentin pituiseksi sängeksi ja hän oli yhtä pitkä kuin Sebastian. Miehen kasvot olivat sopusuhtaiset ja lempeät, mutta päättäväiset. Miehen silmät tarkkailivat jatkuvasti ympäristöä, vaikka hän samalla juttelikin kauniille naisille. Mutta miehellä ei ollut partaa. Sandra kohautti olkiaan ja huomautti siitä Sebastianille.
”Kolme kuukautta sitten oli”, tämä totesi ykskantaan. Sandra mietti, menisikö puheille vai ei. Hän lähestyi miestä kuulomatkan etäisyydelle. Mies jutteli kuuden eri naisen kanssa jotain tyhjänpäiväisiä juttuja ja jakeli hymyjään puolelle jos toisellekin. Sandra naurahti itsekseen ja kääntyi ympäri. Sebastian kohotti kulmiaan kysyvästi nähdessään Sandran palaavan.
”Luulenpa, että teen kaikille palveluksen, kun en kerro hänelle mitään”, Sandra totesi ja pyysi Sebastianilta kyydin kotiin.

Sandra asui Lappeenrannan pienessä kylässä, Haukilahdessa. Hänellä oli siellä oma vaaleanvihreä omakotitalo. Talo oli kaksikerroksinen: alakerrassa oli asuintilat ja yläkerrassa ullakko. Talossa oli pieni kuisti, johon Sandra oli asettanut kaksi puutarhatuolia ja pöydän. Piha oli laaja, jossa oli monenlaista kasvillisuutta: ruusu – ja leikkokukkapenkki, kaksi omenapuuta ja pihan perällä kasvimaa. Pihassa kasvoi villinä siellä täällä päivänkakkaroita, belliksiä, puna-apilaa ja lemmikeitä. Pihassa oli armeijanvihreä, kaksipuolinen puutarhakeinu ja puunvärinen aittarakennus. Pihaa ympäröi tiheä metsä ja metsässä oli Sandran puunvärinen saunarakennus. Itse kylä oli enimmäkseen rauhallinen, mitä nyt joskus paikalliset kylähullut elämöivät tiellä tai kyläkaupalla.

Sebastian käänsi autonsa ja ajoi pois. Sandra huokaisi syvään ja meni vaihtamaan peltovaatteet päälleen. Sitten hän meni pellolle ja alkoi pelastaa porkkanoita rikkaruohojen hyökkäykseltä. Olisihan hänen pitänyt arvata, että lapsen isä oli pelimies. Tyhjäpäinen pelimies niistä puheista päätellen, mitä mies oli puhunut ympärillään parveileville naisille. Huonosti olisi tässä maassa asiat, jos mies pääsisi poliisikouluun. Sandra oli varma, että mies pyrki sinne vain voidakseen pullistella poliisin komeassa virkapuvussa. Väsyneenä kitkemiseen, Sandra siirtyi istumaan puutarhakeinuunsa. Hän katseli pihaansa, joka oli viittä vaille parhaimmassa loistossaan. Hän nautti kätensä jäljestä. Sandra oli ennen asunut Helsingissä. Hän oli opiskellut siellä baarimestariksi ja työskennellyt aikansa keskustan baareissa. Hän ei ollut varma, missä vaiheessa hän oli kyllästynyt siihen kaikkeen: säntäileviin ihmisiin, ainaiseen kiireeseen ja kaupunkiin, joka ei koskaan tuntunut lepäävän. Suunniteltuaan muuttoa vuoden ajan, Sandra oli lopulta päättänyt muuttaa pääkaupungista pois. Kuin kohtalon saattelemana, hänen entinen työkaverinsa Johanna halusi muuttaa takaisin Helsinkiin ja naiset olivat vaihtaneet asuntoja. Johanna sai Sandra betoniyksiön ja Sandra sai Johannan omakotitalon tontteineen. Kumpikin oli tyytyväinen vaihtoon ja molemmat saivat tahoillaan aloittaa uuden elämän. Helsingissä Sandra oli elänyt liiankin järjestelmällistä elämää, josta hän Lappeenrannassa oli päässyt jo vähän irtautumaan. Hän toivoi jonain päivänä voivansa olla yhtä spontaani kuin ystävänsä ja nauttia siitä. Hän sulki silmänsä ja nautti lämmöstä ja kesän tuoksuista.

Viikkoa myöhemmin Sandra ei ollut yhtä onnellisessa mielentilassa. Hän makasi sohvallaan onnettomana. Tällä hetkellä hän ihmetteli sitä hulluuden puuskaa, jossa oli päättänyt pitää ja hoitaa lapsen yksin. Hän oli väsynyt, mutta pesuhuoneessa odotti kasa pyykkejä ja lattioilla juoksi villakoiria. Hän oli ollut tällä viikolla normaalia väsyneempi eikä ollut jaksanut juuri siivota. Ajatuskin siivoamisesta sai hänet entistä väsyneemmäksi. Vanhemmat olivat lähteneet maailman ympäri matkalle eläkepäiviään juhlistamaan ja veli seikkaili jossain päin Suomea, joten heistä ei ollut avuksi. Ystäviään hän ei kehdannut vaivata. Hän olisi tehnyt mitä vain, jos joku vain olisi nyt ollut häntä auttamassa. Lisäksi hänen jääkaappinsa alkoi ammottaa tyhjyyttään, sillä hän ei ollut osannut varautua siihen, miten paljon nälkä kasvoi raskauden edetessä. Sandra veti pehmeän huovan päälleen, kuivasi sen kulmiin märät poskensa ja halusi vain nukahtaa ja olla tuntematta mitään. Hänen onnistui nukkua viitisen tuntia, kunnes hän heräsi keskellä yötä kiljuvaan nälkään. Hän oli nukahtanut ennen iltapala-aikaansa ja nyt se kostautui. Vaivalloisesti hän nousi sohvalta ja tallusteli keittiöön syömään jotakin. Viimeiset leipäviipaleet ja viimeiset hedelmät hävisivät nopeasti, mutta hänellä oli yhä nälkä. Hän löysi kaapin perältä kaurapuuropaketin ja keitti vielä puuroa. Hän istui keittiön tummanruskean pöydän ääressä lusikoimassa puuroaan ja katseli pimeään elokuun yöhön. Hän ei ehkä koskaan elämässään ollut tuntenut oloaan näin yksinäiseksi ja surulliseksi. Hän oli aina ajatellut, että jos hän hankkisi lapsia, ne syntyisivät ehjään ja rakastavaan perheeseen. Eivät välttämättä avioliittoon, mutta toivottuina ja isällisinä. Missään vaiheessa hän ei kuvitellut, että hänestä tulisi yksihuoltaja ja vielä epävarmana isästä. Sandra huokaisi ties monenneko kerran, nousi ylös, kaivoi lehtihyllystä ristikkolehden ja meni sänkyyn sitä täyttelemään.

Nina ja Sandra istuivat Sandran puutarhakeinussa juttelemassa elokuun viimeisenä päivänä. Sandran vatsa oli kasvanut huimaa vauhtia ja pahoinvoinnitkin alkoivat pikkuhiljaa vähentyä, etenkin jos muisti syödä ja nukkua tarpeeksi. Nina oli löytänyt uuden ihastuksen, jossa oli hieman ulkomaalaista verta. Nina ylisti miestä ylistämisestä päästyäänkin ja oli varma, että tämä olisi se oikea
”Miten olet jaksellut”, Nina lopulta tiedusteli ystävältään. Sandra hymyili pienesti.
”Olosuhteisiin nähden hyvin”, Sandra valehteli. Tällä hetkellä hänen olonsa oli kaikkea muuta kuin hyvä. Hän oli joutunut lopettamaan työt aikaisemmin kuin oli suunnitellut, sillä yövalvominen ei tehnyt hyvää. Koska hän oli raskaana, ei häntä oltu otettu edes määräajaksi töihin mihinkään muualle. Hän oli aiemmin laskiessaan ollut liian luottavainen rahatilanteensa suhteen. Hän oli luullut pärjäävänsä ensimmäiset kolme vuotta mainiosti, mutta ei lainkaan tajunnut, miten paljon rahaa lapseen kaikkine tarvikkeineen kuluisi. Näillä näkymin hän saattaisi selvitä ensimmäisen vuoden, muttei pidempään. Lisäksi hän oli uupunut, koska joutui tekemään kaiken yksin. Jos joku olisi joskus laittamassa pyykit pesukoneeseen tai edes imuroinut lattiat, Sandra olisi ollut enemmän kuin onnellinen. Naapurit jaksoivat kysellä kuulumisia, mutta Sandra ei kehdannut vielä heiltä kysyä, sillä ei ollut asunut kylässä vuottakaan. Sandra arveli, että naapurit ehkä mielellään olisivat auttaneet, mutta vielä oma ylpeys ei antanut periksi pyytää apua. Etenkin kun kylän muutamat vanhemmat rouvat olivat kovasti ihmetelleet, että missä lapsen isä oikein luuraa. Sandra oli valehdellut, että mies oli ulkomailla töissä eikä voinut palata Suomeen vielä. Eihän hän halunnut koko kylän tietävän hänen typerästä yhden illan erheestään.
”Sebastian kertoi, ettet kertonutkaan isälle”, Nina keskeytti Sandran ajatukset.
”En. Uskon, että niin on parempi. En halua edes tutustua sellaisiin ihmisiin kuin hän on”, Sandra totesi synkkänä.
”Olen tavannut miehen. Ei hän niin inhottavalta vaikuta”, Nina sanoi.
”Ehkä hän halusikin iskeä sinua ja siksi oli mielin kielin. Kyllä mä tuon tyypin miehet tiedän. Tyhmiä kuin saappaat, mutta saavat silti naisia, koska ovat niin komeita ja hyviä panemaan”, Sandra hymähti kuivasti.
”Tyhmä? Sä et selvästi ole puhunut sen miehen kanssa, jos väität häntä tyhmäksi”, Nina yllättyi.
”Onko meidän ihan pakko puhua siitä miehestä? Mua ei tosiaan kiinnosta yhtään edes ajatella sitä”, Sandra painotti. Nina katseli ystäväänsä kulmiaan kurtistaen.
”Äläkä katso mua noin. Se tyyppi on hommansa hoitanut, pysyköön missä ikinä onkin”, Sandra alkoi kyllästyä aiheesta jauhamiseen. Mitä ihmeellistä siinä nyt oli, ettei hän tahtonut tavata sitä urpoa enää? Nina kohautti olkiaan ja antoi asian olla.
”Oletko jo miettinyt nimeä”, hän tiedusteli vaihtaakseen aihetta.
”Jotain ajatuksia on, mutta luotan siihen, että nähdessäni hänet, tiedän nimen”, Sandra vastasi.
”Jos tarvitset apua, tiedät, että voit aina soittaa minulle”, Nina huomautti, sillä hän oli huomannut Sandran kalpenevan olemuksen. Ystävä oli hyvin uupuneen oloinen ja kirkkaus silmistä oli kadonnut.
”Toivoisin, että ryhtyisit kummiksi. Jos suostut”, Sandra lopulta sanoi. Ninalle kohosi liikutuksen kyyneleet silmiin ja hän halasi ystäväänsä.
”Tietysti suostun!”

Aikaa kului ja loppukesä viileni syksyyn. Lehdet kellastuivat puissa ja syksyinen tuuli puhalteli maahan pudonneita lehtiä ympäriinsä. Aurinko paistoi syksyisessä iltapäivässä, kun Sandra käveli hiekkatietä kohti kyläkauppaa. Kaupasta sai pääasiassa vain alkoholijuomia, karkkeja, keksejä, jäätelöä ja muutamia perusruokatarvikkeita leivontaan. Muut eineet piti hakea keskustasta. Omalla autolla kymmenen kilometrin matka ei tuntunut pahalta, mutta paikallisia linja-autoja käyttäessä matkaan saattoi ilmestyä yllättäviäkin mutkia. Vanha, punainen kaupparankennus oli kaksikymmentä vuotta sitten toiminut juna-asemana, mutta nyt palveli kyläläisiä vanhan pariskunnan johdolla. Kaupan kuistilla istuivat vanhat tutut herrat toiselta puolelta kylää. Heillä oli piiput huulessa ja he pelasivat korttia. Sandrasta välillä tuntui, että linja-auto, jolla keskustasta tultiin, muuttui puolessa välissä matkaa aikakoneeksi. Joskus elämä kylässä oli kuin vuosisadan alusta. Hän tervehti kortinpelaajia ja astui sisään aukinaisesta ovesta.
”Päivää, Sandra . Miten jaksat”, tiedusteli lempeä vanha rouva kassakoneen takaa. Sandra hymyili ja sanoi voivansa hyvin eikä edes valehdellut tällä kertaa. He juttelivat niitä näitä säistä ja kylän tapahtumista, kun toinen korttipelureista asteli sisälle.
”Kuulehan, tyttö”, Antti sanoi Sandralle . ”Siun talon pihaan on kaartanut auto. Ketä sie uotat?”
”En ketään. Millainen auto”, Sandra kysyi samalla, kun yritti miettiä, kuka tulisi odottamatta kylään.
”Uudenkarhea, tummanvihreä BMW”, Antti kertasi kuulemaansa. Sandra hämmentyi, sillä kenelläkään hänen tutullaan ei ollut sellaista autoa. Hän ilmaisi mietteensä, jolloin Antti ja hänen pelikaverinsa Hannu lähtivät yhdessä tuumin Sandran turvaksi kohtaamaan tuntematonta. He kävelivät kymmenen minuutin matkan Sandran talolle ja miehet menivät ensimmäisenä pihaan varmistaakseen raskaana olevan ystävänsä turvallisuuden. Hetken kuluttua molemmat miehet tulivat pihasta ja kertoivat Sandralle, että tulija oli täysin harmiton nuori mies. Keskenään virnistellen miehet jättivät hölmistyneen Sandran seisomaan kuusiaidan rakoon. Hetken hän katseli miesten perään ja astui sitten pihaan. Siellä hänen omenapuitaan tutki pitkä, hyvärakenteinen mies tyylikkäissä vaatteissa.
”Anteeksi. Voinko jotenkin auttaa”, Sandra tiedusteli hieman varuillaan. Mies kääntyi ympäri ja hymyili.
”Sandra Koivu?” mies oletti. Sandra nyökkäsi. Mies hymyili edelleen, katsoi Sandraa päästä varpaisiin ja tuijotti hetken liian kauan hänen vatsaansa.
”Voinko jotenkin auttaa”, Sandra painotti, sillä vieraan tuijotus hermostutti häntä. Mies asteli hänen luokseen ja ojensi kätensä.
”Olen Roni Aho. Hyvää iltaa.” Epäillen hän tarttui miehen käteen. Miehessä oli jotain tuttua, mutta hän ei saanut päähänsä mitä.
”Istutaanko? Minulla olisi hieman asiaa”, Roni jatkoi ja kohteliaasti ohjasi Sandran puutarhakeinuun istumaan. Sandra oli aivan puulla päähän lyöty eikä ymmärtänyt yhtään mitään. He istuivat hetken hiljaa, ja Sandran mielestä se viisiminuuttinen tuntui tunnilta.
”En oikein tiedä, mistä aloittaisin, joten lienee parasta mennä suoraan asiaan”, mies lopulta katkaisi hiljaisuuden. Sandra nyökkäsi odottavasti.
”Sebastian kertoi mulle, että sä odotat mun lasta”, mies sitten töksäytti. Sandra tuijotti miestä eikä ollut varma, oliko kuullut oikein. Mies taisi ymmärtää sen naisen ilmeestä.
”Olin tosiaan itsekin hieman huppelissa silloin toukokuussa ja muistan katselleeni sinua jo alkuillasta”, Roni myönsi. Sandran päässä alkoi pyöriä ja näkökenttä tuntui sumenevan pikkuhiljaa. Onneksi Roni oli kokeneena hengenpelastajana tilanteen tasalla ja refleksit pelasivat, joten hän sai otettua Sandrasta kiinni ennen kuin nainen pyörtyi ja olisi kaatunut maahan.

Kun Sandra seuraavan kerran avasi silmänsä, huomasi hän makaavansa omalla sohvallaan. Hän katseli ympärilleen ja silloin Roni asteli keittiöstä.
”Ei ollut tarkoitus noin pahasti järkyttää”, mies hymyili hieman syyllisenä ja ojensi Sandralle vesilasin. Nainen kohottautui istumaan, otti lasin kiitollisena vastaan ja tyhjensi sen kerralla. Mies, jota hän ei olisi toivonut enää näkevänsä, seisoi hänen olohuoneessaan.
”Miksi olet täällä”, Sandra lopulta sai puhekykynsä takaisin. Mies istuutui Sandran jalkopäähän sohvalle.
”En ole ihan varma itsekään. Sebastian kertoi minulle jo kaksi viikkoa sitten, koska huomasi, että sinä et aio kertoa. Hän oli sitä mieltä, että kaikesta huolimatta, minun olisi hyvä tietää. Uutinen tuli aikamoisena yllätyksenä. En uskonut kaksikymmentäkaksivuotiaana tulevani isäksi. Enkä varsinkaan yhden yön suhteesta tuntemattoman naisen kanssa.”
”Voit uskoa, että olen miettinyt samaa”, Sandra huomautti. Roni nyökkäsi.
”Meidän olisi varmasti syytä keksiä jokin ratkaisu tähän tilanteeseen”, mies jatkoi. Sandra loi mieheen älä ihmeessä-katseensa.
”Minulla oli mielessä sellainen ajatus, että viipyisin luonasi tämän viikonlopun yli ja koittaisimme sinä aikana kehitellä molempia tyydyttävän ratkaisun”, Roni selitti ajatustaan. Sandra oli yllättynyt siitä, että miehellä tuntui olevan jonkinlaista aivotoimintaa.
”Jos se vain sinulle sopii”, mies lisäsi hetken päästä.
”Missä ajattelit yöpyä”, Sandra tiedusteli.
”Jos suostut majottamaan minut, yöpyisin mieluiten täällä. Keskustan asuntoni meni putkiremonttiin ja asun väliaikaisesti ystävieni luona Vainikkalassa. Eihän se nyt niin kaukana ole, mutta ajattelin myös, että voisimme hieman tutustua toisiimme” , Roni jatkoi. Sandra mietti sanoisiko sen, mitä tällä hetkellä ajatteli miehestä. Sen, ettei todellakaan välittänyt tutustua tähän. Hän päätti kuitenkin niellä sanansa tällä kertaa.
”Olkoon, mutta olet sitten ihmisiksi. Mulla ei todellakaan riitä energiaa mihinkään ylimääräiseen”, Sandra huomautti turhankin kärkkäästi. Roni nyökkäsi. Hän oli heti ensimmäiseksi huomannut, että Sandra näytti hyvin voipuneelta.
”Syödäänkö jotain ja jutellaan hieman”, mies ehdotti, kun huomasi, ettei Sandra aikonut jatkaa keskustelua. Nainen nyökkäsi voimattomasti ja nousi seisomaan. Selkäänsä pidellen tämä siirtyi keittiöön. Roni kiirehti nopeasti perään.
”Odota. Istu sinä vain, minä voin kokata.” Sandra pysähtyi niille sijoilleen ja katsoi miestä niin epäilevästi, että Roni revähti nauramaan.
”Osaan kyllä laittaa muutakin kuin purkkihernekeittoa. Mene takaisin sohvalle ja pysy siellä, kunnes tulen hakemaan”, Roni määräsi. Sandra kohautti olkiaan ja kääntyi ympäri. Ehkä mies ei ollutkaan läpeensä itsekeskeinen idiootti. Sandra meni makaamaan sohvalle ja päätti pitää silmiään hetken kiinni. Vaikka mies polttaisi ruoan pohjaan, Sandra oli tällä hetkellä niin onnellinen ylimääräisestä lepohetkestä, ettei välittänyt, vaikka talo syttyisi tuleen.

Sandra havahtui unestaan matalan äänen kutsuessa hänen nimeään. Hän nousi istumaan ja venytteli käsiään. Hän huomasi myös, että talo oli yhä pystyssä eikä mistään tullut palaneen hajua. Oikeastaan olohuoneessa leijaili herkullinen, mausteinen tuoksu.
”Et ole polttanut taloa”, hän ihmetteli ääneen. Roni pudisteli nauraen päätään ja he menivät keittiöön. Mies oli loihtinut kaappien sisällöstä herkullisen näköistä chili con carnea. He istuivat pöytään ja varovasti Roni alkoi puhua niitä näitä. Hän oli huomannut, ettei Sandra ollut erityisen ilahtunut hänen tulostaan. Ei hän itsekään ollut vielä päättänyt, miten suhtautuisi naiseen, mutta oli silti sitä mieltä, että lapsen vanhempien olisi tultava jotenkin toimeen. Ruokailun aikana Sandra sai huomata, että Nina oli ollut oikeassa. Mies ei ollutkaan mikään tyhjäpää vaan harvinaisen älykäs. Sandra alkoi pikkuhiljaa perua mielipidettään siitä, että mies ei sopinut poliisikouluun. Ehkä Ronista joskus voisi tulla kohtalaisen hyväkin lainvalvoja.
”Jaksatko lähteä pienelle iltakävelylle? Tahtoisin mielelläni hieman tutustua tähän kylään, koska en ole aiemmin ollut täällä”, Roni selitti autettuaan tiskien kanssa.
”Voidaan käydä vaikka rannassa. Siellä on todella kaunista näin syksyn aikaan, tai oikeastaan aina”, Sandra hymyili lämpimästi. Hän oli täysin kotiutunut tähän paikkaan eikä uskonut, että tahtoisi koskaan muuttaa pois. He pukivat takit päälleen, sillä ilta alkoi olla jo aika viileä. Kylätie oli jo hiljentynyt, kun he astuivat Sandran pihasta tielle. Naapuritalojen ikkunoissa paloivat valot ja taivaalle alkoi kerääntyä hiljalleen hieman tummia pilviä. He päättivät kuitenkin jatkaa matkaa, sillä saattoivathan pilvet mennä ohi satamatta. Kylätie oli leveä hiekkatie, jonka molemmilla puolilla oli tiheää metsää niissä kohdin, joissa ei ollut taloja. Matkallaan he ohittivat kyläkaupan, jonka jälkeen hiekkatie kulki samansuuntaisesti jo käytöstä poistuneiden junakiskojen kanssa. Taloja oli enää harvakseltaan ja nekin olivat vain näköetäisyydellä tiestä. Pian he poikkesivat pienelle polulle, joka johti läpi syksyisen metsän ja lopulta rantaan. Ranta oli puoliksi hiekkaa ja puoliksi kalliota. Rantaa ympäröi korkeat kuuset ja pienen polun päässä rannasta oli ruskea, puinen uimakoppi. Rannassa oli myös pöytä-penkki-yhdistelmä ja paikka nuotiolle. Järvi oli tyyni ja mustansininen. Ympäri järven rantoja sijaitsi niin kesämökkiläisten saunoja kuin paikallisten omia koteja. Roni katseli ihastuneena ympäriinsä. Paikassa oli jotain rauhallista ja viihtyisää. Sandra oli ollut oikeassa: hänen oli hyvin helppo uskoa, että tämä paikka oli aina kaunis. He seisoivat siinä katsellen järvelle sanomatta sanaakaan. Sitten aivan yllättäen, pilvet repesivät ja alkoi sataa kaatamalla. He juoksivat nopeasti uimakoppiin suojaan odottamaan sateen laantumista. Sade kuitenkin yltyi yltymistään ja pian salamat liittyivät joukkoon.

”Sade voi kestää usemman tunninkin”, Sandra lopulta huomautti, kun sade hakkasi tuulen avustuksella luontoa ja uimakopin kattoa. Roni oli samaa mieltä, etteivät he voisi odottaa sateen lakkaamista. Vartin odoteltuaan, sade hieman rauhoittui ja kaksikko päätti käyttää sen hyödykseen. He tulivat ulos uimakopista, menivät polkua pitkin isolle hiekkatielle ja kulkivat niin nopeasti kuin Sandra vatsansa kanssa pääsi. Sade voimistui heidän ohitettuaan kyläkaupan. Ilma oli aivan harmaana sateesta ja tien päällys oli muuttunut hiekkavelliksi. Päästyään lopulta Sandran talon pihaan, molemmat olivat viimeistä vaatekertaa myöten märkiä ja kengät olivat ruskean hiekkavellin peitossa. Roni kehotti Sandraa menemään sisälle vaihtamaan kuivaa ylleen, sillä aikaa kun hän lämmittäisi saunan.

Kun molemmat olivat käyneet saunassa, laittaneet vaatteensa kuivumaan ja vaihtaneet kuivat vaatteet päälleen, he istuivat höyryävät mustaviinimarjamehukupit käsissään olohuoneen sohvalla. Sade ei ollut laantunut lainkaan ja ukkonen jyrisi jossain hyvin lähellä. He istuivat hiljaa kuunnellen ukkosmyrskyä, joka riehui ulkona hullun lailla. Sitten yhtäkkiä hiljaisuuden katkaisi Sandra kiljaisu. Roni hätkähti ja katsoi naista ihmeissään.
”Vauva potkaisi niin lujaa, että luulin sen tulevan mahasta läpi”, Sandra selitti ja asetti mukinsa edessään olevalle puiselle pöydälle.
”Saanko kokeilla”, Roni tiedusteli. Sandra mietti hetken ja nyökkäsi sitten. Varovasti Roni asetti kätensä Sandran vatsalle ja odotti. Molemmista tilanne oli jotenkin hieman kiusallinen ja outo. Kumpikaan ei tuntenut toista, mutta silti heitä tulisi aina yhdistämään tämä lapsi. Ronista tuntui jotenkin oudolta koskettaa naista niinkin intiimisti, sillä hän ei ollut millään tavalla koskenut tähän heidän yhteisen yönsä jälkeen. Sitten vauva potkaisi taas ja Roni rupesi nauramaan. Se oli tuntunut hassulta, mutta samalla mukavalta.
”Pakko olla poika, kun noin potkii”, Roni väitti. Sandraa huvitti miehen kommentti. Samalla hän oli hieman surullinen ja Roni huomasi sen.
”Tämä tuntuu todella epätodelliselta. Olin aina kuvitellut, että saisin ensimmäisen lapseni avioliitossa tai edes pitkäaikaisen tyttöystäväni kanssa”, mies huokaisi.
”Toivoisin, että voisimme olla edes jonkinlaisia ystäviä, jotta tämä olisi helpompaa kaikille”, hän jatkoi hetken päästä.
”Luulen, että se onnistuu, sillä haluan itsekin helpottaa tilannetta. Onko sinulla tyttöystävää”, Sandra tiedusteli sitten.
”Tapailen erästä naista Imatralta. En kyllä tiedä, miten selitän hänelle tämän”, Roni naurahti huvittuneesti.
”Mutta en vaadi sinulta mitään. Jos haluat lähteä etkä koskaan katsoa taaksesi, se sopii minulle. En alun perinkään ollut etsimässä lapselleni isää tai itselleni poikaystävää. Tiedän, että siitä tulee rankkaa, mutta pystyn tähän myös yksin. Kaikkein vähiten haluan oman virheeni takia vetää siihen muita mukaan”, Sandra selitti.
”Kyllä tähän tyhmyyteen kaksi tarvittiin”, Roni huomautti, sillä ei tahtonut naisen syyttävän itseään. Tyhmähän hänkin oli ollut, koska ei ollut käyttänyt ehkäisyä. Aina lähtiessään juhliin tai mihin tahansa, hän kantoi kondomeja mukanaan. Hänellä ei ollut pienintäkään muistikuvaa siitä, miksi hän ei ollut käyttänyt niitä tällä kertaa. Sandra nousi seisomaan ja asteli keittiöön etsimään jotain purtavaa. Silloin hän huomasi, että Sebastianin auto kaarsi pihaan. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, mitä mies tällä ilmalla täältä haki. Hän meni avaamaan oven ja Sebastian juoksi autolta sisälle.
”Iltaa”, mies tervehti. Sandra nyökkäsi.
”Oletko hankkinut auton vai onko sinulla vieraita”, Sebastian tiedusteli nähtyään vihreän BMW:n pihassa. Silloin Roni asteli olohuoneesta. Sebastian kohotti hymyillen kulmiaan.
”Katsos vaan. Olet hankkinut uuden auton”, Sebastian totesi Ronille. Mies nyökkäsi ylpeänä.
”Enpä odottanut sinua täällä näkeväni. Siksi päätin tulla katsomaan, miten Sandra jakselee”, Sebastian sanoi.
”Ihan hyvin, kiitoksia vain”, Sandra vastasi haukotellen ja sanoi poistuvansa yöpuulle. Miehet jäivät keittiöön vaihtamaan kuulumisia.
”Miten teillä menee”, Sebastian tiedusteli, kun Roni oli kaivanut kylmäkomerosta muutaman haalean Karhun.
”Opettelemme tuntemaan toisemme, jotta pystyisimme molemmat osallistumaan lapsen elämään. Tämä on edelleenkin niin erikoinen tilanne, etten oikein usko tätä todeksi. Pakko tässä on jotenkin suunnitella elämäänsä eteenpäin. Pitäisi lisäksi keksiä, miten ihmeessä selitän tilanteen Jasminelle”, Roni huokaisi ja joi pitkän kulauksen olutta.

Miehet istuivat myöhään yöhön jutellen, kunnes Sebastian lopulta päätti lähteä kotiin oman tyttöystävänsä luokse. Roni jäi portaille seisomaan Sebastianin ajettua jo pois. Hyttyset alkoivat kerääntyä Ronin ympärille, mutta hän päätti lähteä pienelle kävelylenkille kylätielle.

Sunnuntaina Sandra ja Roni istuivat jälleen olohuoneessa. He sopivat vielä viimeisistä järjestelyistä. He olivat sopineet, että Roni vierailisi Sandran luona kerran viikossa, jos suinkin ehtisi. Jos hän ei ehtisi, hän soittaisi. Sandra saisi soittaa Ronille, jos joutuisi lähtemään sairaalaan syystä tai toisesta. He sopivat myös, että viimeisen kuukauden Roni asuisi Sandran luona, jotta olisi lähtövalmiudessa viemään naista sairaalaan synnytyksen alkaessa. Roni lupasi myös auttaa Sandraa rahallisesti vauvantarvikkeiden hankinnassa. Molemmat olivat tyytyväisiä järjestelyyn ja lopulta Roni lähti ajamaan kohti Imatraa.

Sandra oli tyytyväinen, että mies olikin osoittautunut järkeväksi ja ymmärtäväiseksi. Hän toivoi saavansa miehestä hyvän ystävän. Toisinaan Sandralle tuli kurja olo, koska hänellä ei ollut ketään apunaan joka päiväisissä askareissa. Sisulla hän päätti selvitä. Hän voisi toteuttaa kaukaisen unelmansa ja kasvattaa lapsensa maaseudun rauhassa. Ehkä hän jonain päivänä löytäisi miehenkin rinnalleen. Miehen, joka ei välittänyt siitä, että hän oli yksinhuoltaja. Sandra pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan ja meni soittamaan Ninalle. Hän halusi piristystä ja ystävä osasi aina piristää häntä.

Lokakuu saapui sateisena ja viimaisena. Sandra makasi kotonaan flunssan kourissa ja hänestä tuntui, että hän ei selviäisi flunssan yli. Roni oli ilmoittanut tulevansa käymään tänä viikonloppuna eikä Sandra ollut jaksanut siivota. Ehkä hänen pitäisi soittaa Ronille ja pyytää tätä tulemaan myöhemmin. Hän soittaisi miehelle, kunhan nukkuisi ensin hetken. Pienen hetken vain.

Sandra heräsi oven koputukseen. Pää kipeänä ja nenä vuotaen, hän kömpi sängystään. Hän meni avaamaan oven, jonka takana seisoi Roni.
”Mitä sä täällä teet”, Sandra ihmetteli, kun mies astui sisään.
”Tänään on lauantai. Sanoin tulevani tänään. Olet kauhean näköinen ja kuuloinen”, Roni totesi.
”Hieman flunssaa”, Sandra vähätteli. Roni pakotti naisen sänkyyn ja teki sitruunasta ja hunajasta naiselle flunssantappojuoman.
”Miten muuten menee”, mies tiedusteli istuessaan naisen sängyn laidalla. Sandra meinasi ensin valehdella, että loistavasti, mutta kyyneleet vierivät poskille ennen kuin hän ehti mitään sanomaan. Ensimmäisen kerran koko aikana Roni siirtyi lähemmäs ja sulki naisen syliinsä. Hän halasi naista voimakkaasti ja nojasi päätään tämän päähän. Sandra itki vapisten ja Roni lohdutti. Lopulta nainen rauhoittui ja Roni pyyhki peukaloillaan naisen poskia kuivaksi. Hän katseli Sandraa vain muutaman sentin päästä eikä ollut aiemmin huomannut, että naisella oli hyvin kauniit, tummanruskeat silmät. Hän siirsi naisen hiukset kasvoilta korvan taakse ja vain katseli tätä. Sitten hän havahtui todellisuuteen ja siirtyi kauemmas. Vauva ilmoitti taas olemassaolostaan potkaisemalla kunnon potkun ja Sandra antoi Ronin tunnustella vatsaansa.
”Kerroin tyttöystävälleni tilanteestamme”, Roni lopulta sanoi osittain muistuttaakseen itseään, että seurusteli edelleen toisen naisen kanssa. Hän ei ollut aiemmin nähnyt Sandrassa mitään suurempaa, mutta tänään naisen ollessa hauraana, hän näki naisen hieman erilailla.
”Mitäs hän”, Sandra kysyi itsekin hieman hämmentyneenä äskeisestä. Mies oli katsonut häntä jotenkin todella oudosti.
”Ei puhunut minulle viikkoon, mutta nyt kaikki on taas hyvin. Hän hyväksyi tilanteen, kun kerroin, ettei välillämme ole mitään romanttista”, Roni selitti.

Lokakuun lähestyessä loppuaan Nina ja Sandra kiertelivät Lappeenrannan keskustassa katselemassa isompia vaatteita Sandralle. Sandran jatkuva väsymys ja hetkittäiset masennushetket olivat jo taaksejäänyttä elämää. Hän oli aloittanut syömään enemmän hedelmiä ja tekemään kaikkea pientä, kuten neulomista ja hiilipiirroksia saadakseen ajatukset muualle. Hän oli onnistunutkin melkein. Ainut asia, joka hänen mieltään enää vaivasi, oli Roni. Mies kävi joka viikko hänen luonaan ja yöpyi yhden yön. He olivat keskustelleet tuntikausia, oppineet tuntemaan toisensa, puhuneet lapsuudestaan, suunnitelleet lastenhuonetta ja puuhastelleet kaikkea pientä kivaa yhdessä. Sandra hieman pelkäsi, että oli tainnut ihastua Roniin. Mieheen, johon hänen ei pitänyt ihastua. Nina keskeytti Sandran ajatukset ehdottamalla elokuviin menoa. Sandra suostui oikopäätä ja ystävykset suunnistivat Nuijamieheen.

Päivä ennen jouluaattoa Sandran talossa kävi kuhina. Veli ja vanhemmat olivat matkustaneet hänen luokseen joulua viettämään ja nyt koristelivat asuntoa joulukuntoon. Veli koristeli kuusta, äiti asetteli kinkkua uuniin ja isä pyöri ympyrää kaikkien tiellä. Sandra istui keittiöön tuodussa keinutuolissa ja katseli huvittuneena perheensä pyörimistä. Kerrankin hänen ei tarvinnut osallistua. Hän oli niin onnellinen siitä, että vanhemmat olivat täysin hänen tukenaan, vaikka tämä ei ehkä ollut ihanteellinen tapa saada lastenlapsia. Veljestä ei juuri ollut toiveita lastenlapsien suhteen, joten vanhemmat olivat olleet enimmäkseen vain ihastuneita ja lupautuneet aina auttamaan, kun tarve vaati. Joulukuusi valmistui lopulta miehekkäästi koristeltuna, kinkku oli uunissa ja keittiö puhdas, ja isä päätti mennä ulos polttamaan tupakan. Heillä oli kaikki valmiina huomista aattoa ajatellen. Sandra kaivoi lipaston laatikosta pelikortit ja koko perhe istui pelaamaan muutaman erän ristiseiskaa. Äiti jaksoi aina muistuttaa, että ensi vuonna samaan aikaan heillä olisi pieni auringonpaiste talven pimeydessä.

Aattoaamuna äiti heräsi aikaisin tarkistamaan kinkkua muiden vielä nukkuessa. Hän asetteli joululahjat kuusen alle ja meni takaisin nukkumaan. Keskipäivällä perhe nousi sängystä, lämmitti joulusaunan, vaihtoi ykköset ylle ja istuutui sitten ruokapöytään. Istuessaan syömässä, Sandra huomasi, että ulkona oli alkanut sataa isoja lumihiutaleita. Päivä alkoi hiljalleen hämärtyä ulkona ja omenapuihin asetetut siniset jouluvalot loivat joulun tunnelmaa. Syötyään he siirtyivät olohuoneeseen kuusen ympärille ja aloittivat availemaan paketteja. Taustalla soi riemuisat joululaulut ja kynttilät toivat lämpöä huoneeseen. Sandra katseli ympärillään juttelevia ja nauravia ihmisiä, kuunteli joulupaperin repeytymistä ja hymyili. Kyllä kaikki vielä järjestyisi, vaikka hän olikin kovasti epäillyt sitä. Hän otti käteensä pienen, joulutonttupaperiin käärityn paketin ja mietti, keneltä se mahtoi olla. Paketin sisällä oli pieni, samettinen rasia. Sandra avasi sen ja sisällä oli kauniit, siniset korvakorut ja pieni kortti, joka kertoi lahjan olevan Ronilta. Sandra hymyili ja laittoi korvakorut saman tien korviinsa. Vaikka hän oli koittanut taistella sitä vastaan, hän vastentahtoisesti myönsi itselleen, että oli rakastunut Roniin. Mies oli kohtelias, ystävällinen ja komeakin vielä. Hän oli huomannut, että mies oli joskus tuijottanut häntä omituisesti, mutta ei kuitenkaan koskaan sanonut mitään. Sandra tiesi, että mies yhä seurusteli sen imatralaisen kanssa. Salaa sisällään hän toivoi, että Roni jättäisi Jasminen ja voisivat sittenkin olla perhe.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä Ronilupauksensa mukaisesti muutti Sandran luokse. Roni majoittautui vierashuoneeseen. Saatuaan laukut puretuksi, he lähtivät ulos kirpeään pakkasilmaan pienelle kävelylle.
”Olethan jo pakannut sairaalakassisi valmiiksi, jos tulee äkkilähtö”, mies tiedusteli. Sandra nyökkäsi. Kaikki oli valmiina, enää puuttui vauva. He olivat saaneet lastenhuoneenkin lähes valmiiksi, joten mikään ei enää voisi mennä vikaan.
”Miten sinulla ja Jasminella menee”, Sandra sitten kysyi, vaikka ei oikeasti halunnut tietää. Roni oli pitkään hiljaa ja Sandra ehti hieman huolestua. Yleensä ihmiset hiljenivät aikoessaan sanoa jotain vakavaa. Aurinko kurkisti pilven takaa ja sai hanget säihkymään heidän ympärillään. Roni pysähtyi kyläkaupan kohdalla, joka oli näin sunnuntaipäivänä suljettu.
”Jätin Jasminen”, mies totesi lyhyesti. Sandra katsoi miestä ihmeissään.
”Miksikö? Luulen, että tiedät”, Roni sanoi. Sandra pudisti päätään, sillä ei hän todellakaan osannut arvata, mikä oli miehen syy.
”Väitätkö muka, ettet ole tuntenut mitään viimeisen kuukauden aikana? Katseestasi olen kyllä lukenut jotain muuta”, Roni huomautti.
”Mitä tarkoitat”, Sandra ei suostunut uskomaan kuulemaansa vaan halusi varmistuksen.
”Taidan olla pahasti rakastunut sinuun”, mies tokaisi. Sandra hymyili ja itki yhtä aikaa. Hän halasi miestä ja itki edelleen. Ronirutisti kovemmin ja nauroi. Sitten he suutelivat kuin korvaten sen, etteivät olleet suudelleet toukokuun jälkeen. Nyt kumpikin maistoi suudelman ja myös muistaisi sen. Sitten he jatkoivat matkaa käsi kädessä ja vapautuneesti jutellen. Heistä tulisi sittenkin perhe.

Kaksi viikkoa meni pelkässä pumpulissa, kunnes yhtenä lauantaiaamuna Sandra heräsi kamaliin vatsakipuihin. Hän kampesi itsensä sängystä ja jaloitteli hieman. Supistukset kuitenkin tuntuivat sen verran voimakkaina, että hän oli aika varma siitä, että nyt oli tullut aika. Hän tönäisi Ronin hereille ja vain vaivoin sai selitettyä, että nyt pitäisi lähteä sairaalaan. Mies nousi ylös ja oli jo rauhoittelemassa Sandraa , että odottaisi vielä hetken, mutta silloin lapsivesi tuli. Roni oli samassa hereillä ja hyppäsi vaatteisiinsa ennätysnopeasti. Roni ohjasi Sandran autoon ja meni hakemaan kassit ja pussukat talosta, lukitsi oven, heitti laukut auton takakonttiin ja istuutui kuskinpaikalle. Sandra koetti keskittyä hengittämiseen, sillä supistukset tulivat hyvin voimakkaina ja tasaisin väliajoin. Roni painoi kaasua ja kaasutti pihasta.

He saapuivat sairaalaan ja odotettuaan odotushuoneessa vajaan tunnin, he pääsivät huoneeseen. Lääkäri tutki Sandran ja totesi synnytyksen olevan jo käynnissä. He veivät Sandran synnytyssaliin ja siellä oli henkilökunta valmiudessa. Roni seisoi synnytyksen ajan Sandran vierellä ja piti tätä kädestä ja silitteli tämän hiuksia. Synnytyksessä ilmeni kuitenkin ongelmia ja lääkärit joutuivat turvautumaan hätäsektioon.
Synnytys saatiin suoritettua loppuun ja kaikki oli lopulta hyvin. Vauva vietiin vielä tarkkailuun ja Roni sai olla hetken kahden Sandran kanssa. Molemmat hymyilivät onnellisina ja hikisinä.
”Meillä on nyt sitten tyttö”, Sandra naurahti. Hänen vartaloaan kolotti joka paikasta, mutta se oli vaivan arvoista. Hän ei voisi olla onnellisempi. Se hetki, kun hän oli saanut lapsen hetkeksi rinnalleen, oli ollut parasta hänen elämässään. Hän ei uskonut, että voisi tuntea sellaista rakkautta jotain niin pientä kohtaan.
”Haluaisin hieman nukkua, sillä olen hyvin väsynyt. Tuletko parin tunnin päästä takaisin”, Sandra pyysi ja piti Ronia kädestä. Mies nyökkäsi, suuteli naista ja kuiskasi helliä sanoja tämän korvaan. Hän poistui huoneesta ja päätti mennä ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Hän seisoi sairaalan oviaukon vieressä kirpeässä talvipakkasessa ja mietti vain sitä uutta tunnetta, minkä isyys oli hänelle tuonut. Silloin ovesta asteli vaaleahiuksinen mies hiestä märkänä.
”Rankka synnytys”, Roni heitti vieraalle. Mies nyökkäsi hymyillen ja esitteli itsensä Nicholakseksi.
”Kaksoset. Siinä on hommaa kerrakseen”, Nicholas naurahti ja sytytti tupakan. Hän tarjosi Ronille, mutta tämä kieltäytyi.
”Meille tuli tyttö. Ehdottomasti kaunein nainen, jonka olen ikinä nähnyt”, Roni hymyili leveästi. Nicholas nauroi lämmintä naurua ja miehet jatkoivat juttelua pitkään. Roni vilkaisi kelloaan ja huomasi parituntisen kuluneen yllättävän nopeasti.
”Täytyy mennä katomaan, miten synnyttäjä jakselee”, Roni totesi Nicholakselle ja mietti hetken. ”Ja miten jaksaa tämän jälkeen.” Roni kaivoi taskustaan sormuksen ja näytti sitä Nicholakselle. Uusi ystävä hymyili tietävästi ja he menivät yhdessä sisälle sairaalaan. Hissillä he siirtyivät toiseen kerrokseen ja Nicholas poistui oman synnyttäjänsä luokse. Roni varmisti vielä, että sormus oli tallessa ja lähti sitten määrätietoisesti kohti Sandran huonetta.

”Herra Aho”, hän kuuli kysyvän äänen takaansa. Roni kääntyi ympäri ja näki tutun lääkärin. Roni hymyili miehelle. Hän oli selvästi tullut onnittelemaan Ronia kauniista tytöstä.
”Tulisitteko hieman tuonne sivulle, minulla on asiaa”, lääkäri sanoi hieman liiankin vakavasti Ronin mielestä. Hän kurtisti kulmiaan.
”Ei kai mikään ole mennyt vikaan”, Roni huolestui. Eihän heidän pienelle tytölleen voinut tapahtua mitään. Hän ei kestäisi sitä.
”Tällaista sattuu hyvin harvoin”, lääkäri aloitti eikä Roni pitänyt äänensävystä. Hän oli jo valmis ryntäämään tyttärensä luokse.
”Miten mitään voi enää sattua? Synnytyshän meni lopulta hyvin”, Roni ihmetteli. Lääkärin kasvot olivat hyvin vakavat ja silmistä paistoi aito myötätunto.
”Tyttärenne on kunnossa, herra Aho”, lääkäri rauhoitteli. ”Mutta Sandra on menehtynyt synnytyksen jälkeiseen äkilliseen komplikaatioon. Häntä olisi ollut mahdoton pelastaa. Olen hyvin pahoillani.” Roni kuunteli lääkärin sanoja turtana ja vajosi sitten istumaan lattialle. Lääkäri nosti miehen ylös ja ohjasi rauhalliseen nurkkaukseen tuolille istumaan.
”Muistakaa, että tyttärenne tarvitsee teitä nyt enemmän kuin koskaan”, lääkäri sanoi ja antoi sitten Ronin olla rauhassa. Roni tuijotti valkeaa sairaalan seinää ja tunteet risteilivät hänen sisällään. Hän ei voinut uskoa, että tämä oli tapahtunut hänelle. Eihän Suomessa kuollut kuin muutama synnyttäjä vuodessa. Miksi se piti tapahtua juuri hänelle? Sandra oli niin nuori ja terve, että hänen olisi pitänyt selvitä. Ei kaksikymmentäkuusivuotias voinut vielä kuolla. Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja alkoi täristä. Lopulta hän purskahti lohduttomaan itkuun, joka koetteli koko kehoa.

EPILOGI

Roni avasi vaaleanvihreän omakotitalon oven ja odotti. Hetken päästä kuului jalkojen töminää ja pienet kasvot ilmestyivät oven takaa.
”Isiiii”, pieni tummatukkainen ja ruskeasilmäinen tyttölapsi hymyili valloittavaa hymyään. Roni nosti lapsen syliinsä ja suukotteli tätä joka puolelle. Tyttö kikatti ja kiersi pienet kätensä isänsä kaulan ympärille. Roni sulki oven takanaan ja asteli keittiöön.
”Missä äiti on”, Roni kysyi pieneltä tytöltään. Silloin huoneeseen astui vaaleahiuksinen nainen pienesti hymyillen.
”Yritin vähän levätä, mutta kun talossa on tuollainen ikiliikkuja, se lienee mahdotonta”, nainen hymyili. Roni antoi pikaisen suukon naiselle.
”Oletteko valmiina lähtemään”, Roni tiedusteli naisiltaan. Hänen tyttärensä, Ronja, oli jo menossa hakemaan kenkiään. Hänen tyttöystävänsä, Kielo, meni perässä eteiseen. He pukivat lämpimästi päälle, sillä tammikuu oli purevampi kuin viime vuonna. He istuivat autoon ja tottuneesti Roni ajoi läpi lumisen Lappeenrannan. Taivas oli pilvessä, mutta silti oli hyvin kirkas talvipäivä. Reilun puolituntisen jälkeen Roni parkkeerasi autonsa harmaan kivimuurin eteen ja kolmikko nousi autosta. Ronja puristi pientä kynttilää kädessään ja Kielolla oli kimppu valkoisia ruusuja. He astuivat mustasta rautaportista sisään hiljaiselle hautausmaalle. He kävelivät hiljaa lumen narskuessa jaloissa ja pysähtyivät yhden mustan hautakiven kohdalle. Roni ja Kielo asettelivat ruusukimpun hangelle lepäämään. Sitten Ronja asetteli pienen tytön huolellisuudella kynttilän ruusujen viereen. Roni avasi kultaisen kannen, sytytti tulen ja laittoi kannen takaisin paikalleen. He katselivat hohtavaa kynttilää hiljaisuuden vallitessa.
”Näkeekö suojelusenkelini kynttilän, vaikka on näin pimeää”, Ronja sitten tiedusteli. Roni hymyili lämpimästi ja rutisti kolmivuotiasta tytärtään.
”Kyllä. Hän näkee sen aina, koska sinä olet hänelle kaikkein tärkein”, Roni sanoi. Tyttö katsoi palavaa kynttilää ja Roni nousi seisomaan Kielon rinnalle. He olivat sanoneet Ronjalle, että Kielo oli hänen äitinsä ja Sandra oli hänen suojelusenkelinsä. He aikoivat kertoa totuuden heti, kun Ronja alkaisi ymmärtää asioita. Nyt he eivät voineet sekoittaa pienen tytön päätä tarinalla kahdesta äidistä. Roni katseli hautakiven kultaisia kaiverruksia ja sitten pientä tyttöä, joka piirsi kuvaa haudan päälle hankeen. Hän nojasi Kieloon, joka halasi Ronia voimakkaasti antaakseen miehelle voimaa.

”Eiköhän lähdetä eteenpäin ennen kuin tulee kylmä”, Kielo lopulta rikkoi hiljaisuuden. Ronja viimeisteli piirroksensa ja lähti käsi Kielon kädessä takaisin autolle. Roni katsoi, mitä tyttö oli hankeen piirtänyt ja joutui pyyhkimään ylimääräisen kosteuden silmäkulmistaan. Hangessa oli iso sydän, jonka sisään oli piirretty enkeli pilven reunalle hymyilemään. Ehkä Ronja jo tiesi.

Loppu.